Isovanhemmuus lapsenlapsettomuuden kontekstissa

Teksti: Mari Perko

Aina lapsen syntyessä syntyy myös isovanhempia. Mutta mitä jos, niitä isovanhemmiksi tekeviä lapsia ei synnykään tai heihin ei saa olla yhteydessä? Miltä tuntuu olla lapsenlapseton? Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia lapsenlapsettomuudesta on, sekä millaiseksi isovanhemmuus määrittyy näistä kokemuksista käsin. Selvitin lapsenlapsettomuuden näkökulmasta, millaisia kulttuurisia määritelmiä isovanhemmuudelle annetaan sekä millaisia tehtäviä ja rooleja isovanhemmalle sukupolvien ketjussa katsotaan kuuluvaksi. Tutkimusaineistoni koostuu Isovanhemmuuden uudet haasteet -kirjoituskilpailun kautta kerätyistä kertomuksista. Kertomukset on alun perin kerännyt Väestöliitto vuonna 2009. Lapsenlapsettomuudesta kirjoitettiin, joko siitä näkökulmasta, ettei biologisia lapsenlapsia ollut tai siitä, ettei saanut tavata lapsenlapsiaan.

Voiko lapsenlapsettomuutta edes olla?

Yksilökeskeisessä kulttuurissamme isovanhemmilla ei ole virallisia oikeuksia tai velvollisuuksia suhteessa lapsenlapseen. Lapsien hankkiminen on ylipäätään yksityisasia, se ei kuulu isovanhemmille, eikä isovanhemmaksi tuloon voi vaikuttaa. Tästä näkökulmasta lapsenlapsettomuus on yhteiskunnassamme hiukan harmaalla alueella, voiko sitä edes olla? Lapsenlapsettomuutta ei juuri ole tutkittu, mutta tutkimukseni tuo esille, että lapsenlapsettomuutta voi olla ja sitä voidaan kokea eri tavoin. Lapsenlapsettomuus tuo tietynlaisen vaietun näkökulman isovanhemmuuteen. Isovanhemmuus voi koskettaa ja mietityttää myös henkilöitä, jotka eivät ole isovanhempia.

Tutkimukseni mukaan lapsenlapsettomuus voi olla isovanhemmuuden odotusta, lapsenlapsettomuus voi olla myös hyväksytty asia tai se voi olla myös surua, siitä ettei voi olla isovanhempi. Lapsenlapsettomuuden kokemukseen vaikuttivat elämäntilanne, tietty asennoituminen lapsenlapsettomuuteen sekä erilaiset tapahtumat elämässä. Esimerkiksi se, että oma lapsettomuus oli hyväksytty asia, vaikutti siihen, että myös lapsenlapsettomuus koettiin hyväksyttynä. Vastaavasti se, ettei saanut tavata omia lapsenlapsiaan vaikutti siihen, että lapsenlapsettomuus koettiin suruna, siitä ettei saanut olla isovanhempi. Omat lapset puolestaan mahdollistivat sen, että isovanhemmuutta saatettiin odottaa. Tosin kaikki eivät odottaneet isovanhemmuutta, vaikka omia lapsia olikin. Tässä suhteessa siis asennoituminen vaikutti siihen, miten lapsenlapsettomuus koettiin. Toiset odottivat isovanhemmuutta ja toiset kokivat, ettei asia kuulu itselle.

Isovanhemmuus määrittyy kulttuuristen normien ja tapojen rajoissa

Vaikkei isovanhemmuuteen liity virallisia määrityksiä, niin tutkimuksessani isovanhemmuus ei kuitenkaan ollut mitä tahansa, vaan sitä määriteltiin hyvin pitkälti tiettyjen kulttuuristen normien ja tapojen rajoissa. Isovanhemmilla katsottiin olevan sukupolvien ketjussa lapsenlapsien kasvatustehtävä. Isovanhemman tehtävänä oli tarjota lapsenlapselle turvaa, läsnäoloa, yhdessä tekemistä, kuten satuja ja retkiä sekä näiden lomassa siirtää perinteitä. Näin isovanhemman rooli sukupolvien ketjussa suhteessa lapsenlapseen oli lapsenlapsien elämän rikastuttaja. Myös omat isovanhemmat oli koettu rikkaudeksi ja tärkeiksi henkilöiksi omassa lapsuudessa. Omat isovanhemmat toimivatkin kulttuurisena mallina sille millaisia tehtäviä isovanhemmalle katsottiin kuuluvaksi. Suhteessa keskimmäiseen sukupolveen isovanhempien tehtävänä oli keskimmäisen sukupolven tukeminen ja isovanhemman rooli näyttäytyi neuvoteltuna. Neuvoteltua roolia tuotiin esille esimerkiksi siten, että isovanhemmilla ei katsottu olevan lapsenlapsen kasvatusvastuuta, vaan isovanhempana noudatettaisiin lasten vanhempien kasvatussääntöjä.

Tutkimukseni mukaan isovanhemmuus oli tarvetta tarjota jotakin seuraaville sukupolville sekä halua toimia lapsenlapsien kasvattajana. Isovanhempina haluttaisiin osallistua jälkipolvien elämään, mutta ei tuppautuen, mikä katsottiin normin vastaiseksi toiminnaksi. Isovanhemmuuden luonne, vailla oikeuksia, tiedostettiin ja tästä syystä oltiinkin valmiita jo etukäteen pohtimaan ja muokkaamaan omaa toimintamalliaan, että keskimmäisen sukupolven kanssa tultaisiin toimeen. Esille tuotiin myös normi siitä, että neuvotellusta roolista huolimatta isovanhemman kuuluisi osallistua lapsenlapsen elämään. Isovanhemmuus ilman toimintaa ei ollut isovanhemmuutta. Isovanhemmuus oli myös status, jota saatettiin tavoitella ja josta kerrottiin muiden kyselevän. Isovanhemmuuden statuksen menettäminen oli häpeällinen asia, jota oli vaikea myöntää itselle sekä muille. Myös sosiaalisen isovanhemmuuden katsottiin tarjoavan isovanhemman roolin, mutta pääasiassa biologista isovanhemmuutta pidettiin oikeana isovanhemmuutena. Tutkimuksessani korostui sukupolvien ketjun merkitys. Ketjussa yhteydenpidosta hyötyisivät kaikki kolme sukupolvea. Isovanhempi saa itselleen merkittävän roolin, keskimmäinen sukupolvi isovanhemman tuen ja lapsenlapset isovanhemman aikaa, rakkautta ja yhdessä olon hetkiä.

Teksti: Mari Perko

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *